Kiinnostus rumpujen soittamiseen kumpusi jostakin. Huomasin vain useinmiten keskittyväni siihen mitä rumpali teki biisin aikana.
Kavereilla oli bändiviritys ja kävin usein kuuntelemassa heidän soitantaan. Väliajalla kävin kokeileen istumista rumpusetin takana ja tapailemassa sieltä jotain ääniä. Se tuntui heti omalta jutulta. Kun silloinen rumpali vaihtoi instrumentin kitaraan, pääsin kokeilemaan yhteissoittamista muiden kanssa ja pääsin mukaan porukkaan…
Soittamiseen ei ollut tarjolla mitään opetusta vaan ne kaikki kikat ja jutut löydettiin itse. Kuunneltiin alkuperäistä soittoa ja sitä kautta yrittää ymmärtää kuinka se menee. Samoihin aikoihin aloimme kulkemaan tanssipaikoilla jossa pääsi näkemään kuinka ne oikeat soittajat sen homman tekevät.
Ensimmäinen todella kovan luokan rumpali jota pääsin näkemään oli Mick Underwood. Hän toimi silloisen Ian Gillan Bändin rumpalina joka saapui kiertueellaan Himangan Urheilutalolle. Silloin elettiin vuotta 1981. Keikka oli maailmanluokan meininkiä ja lavalla oli tavaraa riittävästi aina Marshall seinästä lähtien. Rumpalin setti oli kokoluokkaa suunnaton vielä tämänkin päivän mittapuulla katsottuna. Pelkän huikean soittannan lisäksi mukaan kuului kapuloilla jonglööräystä ja niiden heittämistä yleisön joukkoon.
Soittoharrastus jatkui omalla paikkakunnalla useita vuosia, mutta hiipui sitten perinteisistä syistä. 80 -luvun puolessa välissä pääsin soittamaan kaverin bändiin. Muutamia keikkojakin heitettiin ja demonauhojakin tehtiin. Meno oli nousujohteista ja muilla soittajilla riitti paloa katsoa mihin se johtaa. Omalta osalta opiskelut veivät sen verran aikaa että katsoin parhaaksi lopettaa soittamisen. Muu bändi jatkoi uuden rumpalinsa kanssa pidemmälle keikkaillen ympäri suomea ja tehden yhden levynkin.
Sitten oli pitkiä taukoja soittamisessa. Ei ollut oikein soittopaikkaakaan tarjolla. Jonkin verran kävin pahimmat tuskat paukuttelemassa silloisen työnantajani varastolla. Soittimista ei onneksi tullut luovuttua missään vaiheessa.
Kiinnostus sähkörumpuihin heräsi. Ajatus soittamiseta kotiolosuhteissa kiinnosti, kuin myös se että mitä niillä voi tehdä tietokoneen kanssa. Soittaminen lisääntyi huomattavasti kun pystyin tekemään sitä kotiolosuhteissa. Soittamaan oli helppo mennä, sen kun käveli piharakennukseen, laittoi musiikkia kuulokkeisiin ja hyppäsi menoon mukaan. Illan hämärissä kun meni soittamaan saattoi olla huoleti että naapuritkaan eivät siitä häiriintyisi.
Soittaminen on pysynyt edelleen harrastuksena. Työpaikan harrastusbändissä soitellaan omaksi ja välillä toisenkin iloksi. Satunnaisia keikkoja – kuten firman pikkujoulut – pitää homman mukavan tavoitteellisena.
Rumpulaitteita on kertynyt vuosien varrella enemmän ja vähemmän. Niistä on tunnetusti niin vaikeaa luopua. Tällä hetkellä niistä saisi kasattua kolmenlaiset eri setit.
Rumpalit jotka ovat olleet eräänlaisia esikuvia itselleni ovat Neil Peart, Mark Brzezicki ja Simon Phillips. Kaikki herrat on tullut nähtyä myös livenä – osa useammankin kerran.
